Ihan aluksi: olen pahoillani, jos seuraava teksti saa harvojen lukijoidensa olon hankalaksi.

Minulla oli aikomuksena tänään puhua kateudesta, joka potki rintaani varmaankin jalkapallon kokoisen aukon viime viikonloppuna, mutta muutin mieleni ja päätin puhua tällä kertaa kuolemasta. Sarkastinen jippii. Syynä siihen on dokumentti Kasvoista kasvoihin, jonka juuri näin televisiosta. Olen nähnyt kyseisen Kristiina Schulginin ohjaaman dokumentin kerran aiemmin. Jo silloin se onnistui koskettamaan ja kiehtomaan minua arvaamattomalla tavalla. Vaikka aihe on raskas ja sellainen, että sen mielellään unohtaisi, katsoessani dokumenttia ensimmäistä kertaa huomasin kiintyväni sekä seurattaviin vanhuksiin että sairaanhoitajiin, ja toinen katselukerta ei ollut yhtään vähemmän vaikuttava. On todella törkeää, kuinka ihmisiä ja etenkin vanhoja ja elämää nähneitä henkilöitä voidaan kohdella tavalla, jolla Suomen valtio vanhustenhoitoon suhtautuu. Sairaanhoitajat ovat sankareita, ja mielestäni tämä julkkiksia ja salarakkaita ihannoiva nyky-yhteiskunta ansaitsisi kipeän potkun perseelle heistä muistuttamaan. Eläviä ja kuolleita ihmeitä tapahtuu sairaaloissa joka päivä, aivan meidän keskellämme, valkoisten huoneiden valossa ja ilmastointilaitteiden hiljaisessa hyrinässä. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Dokumentti kosketti minua kyyneliin asti myös siitä syystä, että se muistutti minua isästä. Vaikka isäni olikin monta kymmentä vuotta nuorempi, kuin moni dokumentissa esiintynyt vanhus, oli monissa heissä paljon samaa kuin isässä hänen viimeisinä hetkinään - tavassa, jolla he aukoivat hampaattomia suitaan halutessaan jotakin, aivan kuin pienet linnunpojat, tai siinä lasittuneessa katseessa, jolla he yrittivät luoda viimeisiä kontaktejaan jo ulkopuoliseksi muuttuneeseen maailmaan, hiljaa luomiaan aueten ja sulkien, silmien pälyillen ympärilleen sanattomia viestejään. Olen usein miettinyt näin jälkeenpäin, kuinka se kaikki saattoi tapahtua meille - minulla ja pikkuveljelleni, äidilleni ja sisarelleni. Miksi meidän piti nähdä kaikki se kauheus? Ja olisinko minä onnellisempi nyt, jos en olisi joutunut todistamaan sitä kaikkea?

Toisinaan ajattelen, että olisi ollut parempi, jos en olisi ollut paikalla niinä viimeisinä viikkoina. Tiedän aivan liikaa ihmiselämän kivuista, tavasta tappaa, tuskasta, kusesta ja paskasta ikäisekseni. Nuo muistikuvat sattuvat vieläkin, aina kun ne muistan. Yritän tosin olla ajattelematta niitä liikaa. Joku päivä minun lopulta täytyy, mutta ei ihan vielä, ei ihan vielä. Sitten kun olen valmis. Ja tiedän, että monilla on asiat huonomminkin - sen tiedän aina. Sotamailla, köyhyysrajan alapuolella, väkivallan ja päihteiden kodeissa. Mutta pienentääkö se muka tuskaani, tieto tuosta kaikesta? Saako se suuni pienemmälle, joka haluaa jatkuvasti huutaa, kuinka väärin niin moni asia on? Ei, eipä juuri. Tietoisuus maailman pahasta saa minut vain vakuuttuneeksi siitä, että vanhat sanonnat pitävät paikkansa. Kell' onni on, se onnen kätkeköön. Ja juoskoon muut pakoon helvetin nopeasti.

Minulla ei ole voimia kertoa tässä ja nyt kaikkea sitä, jota elin saattohoitokodin käytävillä ja huoneissa niinä joulukuun viikkoina viitisen vuotta sitten, kun isäni teki nopeaa kuolemaansa. Ja kenties minun pitää säästellä heitäkin, jotka tätä eksyvät lukemaan. Ehkä kertomani tänään ja kenties myöhemminkin ei hätkähdytä tai ilahduta, mutta se on minun päätökseni isäni tarinalle, ja se on kaikki, mikä merkitsee mitään.

Muistan, kuinka kaikki se alkoi. Ja milloin. Tai, ei. Alku ei ollut siinä Tapaninpäivässä, kun isäni lopulta vietiin saattokotiin kolmen epilepsiakohtauksen ja äitini saattelemana. Se kaikki alkoi oikeastaan puoli vuotta isäni kuolemaa ennen Paimion sairaalassa keuhkojen pullistuneisuutta ihmetellessä. Tai jos ollaan vielä tarkempia, se kaikki alkoi sinä uutena vuotena kolme vuotta ennen, kun minä olin kolmetoista ja isäni neljäkymmentäviisi. Ja jos oikein aletaan pilkkua nussia, niin kaikkihan sai alkunsa joskus silloin, kun isäni oli vielä kahden- tai kolmentoista ja pisti ensimmäisen sätkänsä poskeen jonakin tylsänä hetkenä välitunnilla, kuvittelisin. Mutta nyt menen jo liian kauaksi, sillä haluan puhua Tapaninpäivästä ja siitä, mitä tapahtui silloin.

No, paljon ei oikeastaan tapahtunut, jos asiaa tarkastellaan lääketieteellisestä näkökulmasta. Isäni keuhkosyöpäinen ruumis petti, se ei yksinkertaisesti enää jaksanut enempää. Se kyllästyi kipuihin ja tylsään morfiinin, irtisanoutui firman johdosta ja pisti kolme kipeätä epilepsiakohtausta huolehtimaan konkurssista. Ensimmäinen kohtaus sattui, kun minä olin vielä kotona. Olin huoneessani levittämässä ripsiväriä toiseen silmääni ja lähdössä isovanhempieni luokse joka jouluiselle visiitille, kun äitini äkkiä huusi makuuhuoneesta selvässä paniikissa. En koskaan saanut laitettua ripsiväriä toiseen silmääni, vaan juoksin koko kaoottisen loppupäivän ympäri kaupunkia kuin mies Kellopeliappelsiinista. Isää se olisi naurattanut, jos hän olisi kyennyt nauramaan. Mutta rynnätessäni vanhempieni huoneeseen ymmärsin, että nauru oli sillä kertaa kaukana. Minua vieläkin kaduttaa, kuinka viivyttelin oman pöytäni ääressä ripsivärin levittämistä, kun äitini kutsui minua apuun. Äidilläni on ärsyttävä tapa aina huudella milloin mistäkin turhanpäiväisestä syystä, enkä ajatellut sen silloinkaan olevan mitään "tuukorjaasunsukattäältälattialtapoismäenjaksakattooniitäenempää" ihmeempää. Mutta tällä kertaa isälläni oli ensimmäinen epilepsiakohtauksensa meneillään, ja apua todella tarvittiin. Äitini ei jaksanut enää kannatella kontrolloimattomasti tärisevää isääni, lähes kaksimetristä miestä, joten autoin äitiä isän sänkyynsaamisessa. Laskeutuminen onnistui jotenkuten. Isäni rojahti alas niin, että virtsa meni patjalle eikä lattialle. Äitini alkoi korjata sitä pois niin hyvin kuin pystyi ja yritti pitää isäni lämpimänä samalla kuin minä pitelin hänen olkapäistään kiinni ja toivoin mielessäni, ettei hän purisi kieltään poikki. Onneksi verta valui vain huulilta, joten vahinkoa koitui sillä kertaa sinne eikä kieleen. Lopulta myös isän tärinä lakkasi ja hän menetti tajuntansa. Minä ja äitini henkäisimme ensimmäistä kertaa moneen minuuttiin, mutta emme helpotuksesta. Äitini oli ilmiselvässä shokissa ja ei pystynyt puhumaan muuta kuin, että ei halunnut ambulanssia vielä paikalle. Ja ihme ja kumma minä, perheen virallinen hysteerikko ja kallonkutistajien rahasampo, pysyin täysin rauhallisena. Tai siltä se ainakin näytti. Pinnan alla olin paniikissa, tietysti, mutta yksikin vilkaisu isään toi takaisin kylmän järjen. Isäni kohonneissa kulmissa saattoi tajuttomuuden unesta huolimatta lukea silkkaa, eläimellistä pelkoa. Ja me muut olimme yhtä peloissamme.

Toinen kohtaus seurasi ensimmäistä. Ja kolmas toista. Säästä niin itseäni kuin muitakin turhilta yksityiskohdilta, sillä kun olin nähnyt ensimmäisen kohtauksen, olin nähnyt ne kaikki. Kusta, tärinää, lakanoita, äidin viivoiksi yhteen puristuneet huulet ja isän käsittämätön mölinä, joka yritti sanoa, että hän ei halunnut lähteä pois. Ja minä ymmärsin kyllä. Me isän kanssa tiesimme, että ambulanssi olisi kutsuttava paikalle. Me molemmat myös tiesimme, että isä ei pääsisi enää koskaan takaisin kotiin, kun ambulanssi kerran tulisi. Minä katsoin isää silmiin, kun hän virkosi ensimmäisen kohtauksen jälkeen, ja me molemmat ymmärsimme. Minä olen harvoin nähnyt rakastavaa katsetta elämäni aikana. Vaikka tiedänkin, että perheeni varmasti välittää minusta, ei meillä perisuomalaiseen tapaan ole koskaan hellyyttä mitenkään tuhlailtu. Mutta siinä hiljaisessa katseessa, jolla isäni minua tuijotti viimeisinä selkeinä hetkinään, oli rakkaus. Ja se oli viimeinen hetki, jonka isäni kanssa koin. Vaikka hän sinnitteli elossa vielä muutama viikko Tapaninpäivän jälkeen aina vuoden 2002 puolelle, ei hän enää sen hetken jälkeen ollut tarpeeksi tajuissaan käsittääksensä minun – ja hädin tuskin kenenkään muunkaan – paikalla oloa. Mutta tuossa katseessa, jolla isäni minua katsoi viimeistä kertaa, asui lämmin hyväksyntä ja ymmärrys. Tajusin, että isäni oli sillä hetkellä tyytyväinen, että minä olin paikalla, siinä katsomassa häntä, kun hän heräsi. Minä, perheen hermoheikko, olin yhtäkkiä se, joka oli kerrankin rohkea. Ja toivon ja uskon, että isä näki saman omista silmistäni. Silloin olin myös ensimmäistä kertaa onnellinen siitä seikasta, että se kaikki oli tapahtunut minulle, meille. Sillä jos en olisi ollut siellä ja nähnyt sitä kaikkea, en olisi koskaan kokenut, kuinka isäni rakasti minua, aina viimeisillä voimillaan ponnistaen. Ja äitiäni, veljeäni ja siskoani. Meitä kaikkia.

Myöhemmin illalla, kun sain lopulta luvan äidiltäni soittaa ambulanssin, yritti isä toisen epilepsiakohtauksen voimin tarrata kurkkuuni ja repiä puhelimen pois. Sellaista kauhua olen nähnyt harvoin kenenkään kasvoilla. Isäni tiesi joutuvansa pois. Ja kun kolmas kohtaus tuli ambulanssimiesten kuljettaessa isääni pyörätuolissa ulos ovesta, olin jo luovuttanut. Istuin keittiönpöydän äärellä, nojasin päätäni pöytään ja ihmettelin kyyneltä, joka valui vinottain silmälasieni toisen linssin päältä. En ymmärtänyt, mistä moinen oli peräisin, sillä koskaan ennen en ollut elämässäni tuntenut itseäni yhtä turraksi kuin silloin. Keittiössä oli pimeää, mutta talvi-ilta ulkona hehkui kylmää valkoista valoaan sisälle. Kuulin, kuinka isäni sätki pyörätuolissa ja nostettiin sitten paareille. Äiti kertoi myöhemmin, kuinka naapurin mies oli tullut pihalla vastaan ja nyökäyttänyt päätään hiljaa.

Tämän kirjoituksen alussa pohdin, olisiko elämäni onnellisempaa ilman edellä kertaamiani muistoja. Myönnän, että usein olen epätoivoissani sitä mieltä, että niin olisi parempi. Mutta joskus, viisaina hetkinäni, kun muistan jälleen tuon kaiken (kuten nyt, kaiken edellä kirjoittamani jälkeen), ymmärrän, että kenties, vain kenties, olen myös saanut jotakin kokemuksistani. Se on pientä, se ei riitä lohdutukseksi siitä, että isäni on kuollut, mutta tyyninä aikoina osaan myös arvostaa noita kokemiani aikoja jouluna 2001 ja aiemminkin. Sillä sainhan kosolti ymmärrystä. Auttamishalua. Rohkeutta myös. Sain puolet suuremman sydämen, pumpattu täyteen surua ja myötätuntoa. Sain elämän kokoisen opetuksen. Tajusin jotakin sellaista, mitä monet eivät tajua koskaan – usein se ei ole mitenkään helppoa, mutta joskus osaan olla myös ylpeä asiasta. Ja joka kerta, kun menetän hermoni ymmärryksen puutteessa tai yksinäisyydessä, yritän muistaa tämän: minä sain rakkautta. Ja ennen kaikkea: minä rakastin myös.

On aika outoa, kuinka vaikea ongelma miehet on minulle elämässäni, kun ottaa huomioon, kuinka helppo ja luonnollinen suhtautumistapa minulla on ollut seksuaalisuuteeni aina lapsesta saakka. Muistan, kuinka minä tai sisareni kyselimme ensimmäistä kertaa vauvoista ja niiden tekemisestä vanhemmiltamme. Asia tuli selväksi pääruoan ja jälkiruoan välissä. Äidistä ja isästä tuntui täysin normaalilta kertoa asiasta samalla kun kukin hörpimme lihakeittoa naamaamme ruokapöydän ympärillä. Myöhemmin tietysti luin aiheesta lisää koulukirjoista ja tyttöjen lehdistä. Eläköön Suosikin Bees & Honey - palsta. Mahtaako moista enää olla olemassa? Saimme kavereiden kanssa sitä lukiessa usein kunnon räkänaurut, sillä emme voineet uskoa, minkälaisia kirjeitä porukat sinne lähettelivät. Se yksikin onneton tyttö, joka oli tunkenut takalistoonsa hieman kaikkea banaaneista talouspaperirullapidikkeisiin ... Toivottavasti kyseinen henkilö voi jo paremmin nykyään. Joka tapauksessa seksi on aina tuntunut minusta hyvin luonnolliselta asialta. Teoriassa. Mutta entä käytäntö sitten? Huh huh. Se onkin jo aivan kokonaan toinen juttu.

En käsitä, kuinka voin vielä tämän ikäisenä arkailla miehiä samalla tavalla kuin arkailin 11-vuotiaana. Hitto, olin jopa silloin rohkeampi kuin nyt. Ja niin nuorena se on vielä ymmärrettävää, kun hormoonit jo muutenkin repivät kehoa suuntaan ja toiseen. Mutta 21-vuotiaana miesten pelkäämisessä on jo jotain sairasta. Minä mulkoilen, ärisen ja murisen. Säikyttelen ne kerta kaikkiaan tiehensä. Olen jäistäkin jäisempi. Kylmäkkö, tosikko, femakko. MIKSI?! Miksi ihmeessä teen niin? Ja samanaikaisesti kuihdun olemattomiin rakkauden ja ymmärryksen puutteessa. Aivan kuin olisin jokin itsetuhoon ohjelmoitu koneisto, joka hitaasti mutta varmasti lähestyy rotkon reunaa tai pilvenpiirtäjää.

Katsoin tänään toisella silmällä Oprahia. Siinä vasta typerä ohjelma. Uskon kyllä helposti, että kyseinen show on USA:n suosituin keskusteluohjelma: ensin hieman nyyhkitään afrikkalaisten naisten huonon aseman perään, sitten käydään kameroin ja lahjakassein heitä eteläisellä pallonpuoliskolla asti tervehtimässä ja lopulta annetaan lahjaksi meikkejä. Siis kaikista maailman asioista Oprah päättää lahjoittaa naisille meikkejä! Niille onkin varmasti paljon käyttöä Afrikan hiekkapelloilla. Hyvä on, tasapuolisuuden nimissä on myönnettävä, että Oprah tekee tahollaan paljon hyvääkin, mutta toisinaan vaan oksettaa se amerikkalainen tapa tuputtaa rahaa ja krääsää joka luukusta sisälle. No, asiaan - tarkoituksenani ei ole saarnata tänään Oprahista. Syy, miksi aloin kyseisestä ohjelmasta edes kirjoittaa, on tämänpäiväisen jakson aiheessa. Tänään showssa nimittäin vieraili useita pedofilian uhria, jotka kertoivat kokemuksistaan kaiken kansan edessä. Ja vaikka aihe tietysti kosketti minua, sai se minut miettimään hieman toisenlaisia asioita. Kaukosäädintä räplätessä muistin äkkiä, kuinka neuroottinen ja vainoharhainen minä olin pedofiiliaa kohtaan teini-ikäisenä - niistä ajoista ei itse asiassa ole edes kovin paljon aikaa, muutama vuosi vain. Tunsin miltei epätavallisen suurta mielenkiintoa ja ahdistusta aihetta kohtaan, ja heikoimpina hetkinäni olin jopa melkein valmis uskomaan, että minua oli jossakin vaiheessa lapsuuttani käytetty hyväksi. Hirvittävintä asiassa oli tietää, kuinka usein hyväksikäytetyiksi joutuneet lapset eivät myöhemmin aikuisiällä muistaneet tapahtuneesta mitään. Pelkäsin, että minulle oli saattanut käydä niin. Kyselin niin paljon aiheesta äidiltäni, jolle työnsä kautta kyseinen aihe on valitettavan tuttu, että äitimuorini ehti huolestua. Aika sairasta. Ajan mittaan kuitenkin järkiinnyin ja rauhotuin. Tiesin sen olevan melko epätodennäköistä, että kukaan olisi päässyt minuun lapsena käsiksi. Suhde isääni oli aina ollut hyvin terve eikä siihen liittynyt mitään kummallisia muistikatkoksia. Ja kaikista meillä kotona ramppaavista vanhempien kavereista tai sukulaisista en pystynyt muistamaan mitään epätavallista. Mutta asialla oli, kaikesta huolimatta ja monen unettoman yön jälkeen, oma merkityksensä. Se sai silmäni jälleen kerran auki huomaamaan, kuinka vinoutunut käsitys minulla on siitä, kuinka muut ihmiset suhtautuvat minuun ja olomuotooni naisena. Täysin vainoharhaista toimintaa, sanon minä.

Mutta vaikka tiedostankin, että jokin mättää asiassa ja pahasti, en tiedä, mistä aloittaa homman ratkomista. Terapiassa en ongelmaani halunnut puida, sillä minua nolotti jo ajatuskin siitä, että olisin edes jossakin suhteessa miehiin. Syytänkö isäsuhdettani? Luottamuspulaani? Äidin ja isän avioliittoa? Lapsuuttani? Mitämitämitä? Selväähän on se, että kaikissa noissa edellä mainitsemissani seikoissa jokin kusee. Ei ole mikään salaisuus, että minä en luota kehenkään. Ja äitini ja isäni avioliitto oli yhtä ylä- ja alamäkeä, hellyydenosoituksista aina läimimiseen asti. Ja yleensä se oli äitini, joka löi. Lapsuuteni kului kutakuinkin riidan ja naurun ääniä ja isän levyjä kuunnellen. Ja isäni ... Niin erinomainen kuin suhteemme olikin, en tiedä, kykenenkö koskaan unohtamaan, miltä isäni näytti viimeisinä päivinään. Omassa virtsassaan nukkuva ja tärisevä linnunpoikanen, joka ei pystynyt kohdistamaan katsettaan kehenkään. Minun isäni kuoli keuhkosyöpään.

 Ja niinpä niin. Ei taida olla mikään ihme, että minä olen kaikenlaisissa seksijutuissa vielä täysin kokematon. Mutta sitten toisaalta toisinaan, kun makaan öisin valveilla ja murehdin itseni kipeäksi, pamahtaa mieleeni äkillinen kiukku ja kaiken kyseenalaistamisen vimma. Sillä eikö siinä ole jotakin aika sairasta, että neitsyyteni ja sen menettäminen huolettavat ja stressaavat minua näin paljon? Tässä nykymaailmassamme on jotakin oikeasti pahasti vialla. Mitä ihmettä meille ihmisille on oikein tapahtunut? Tai arvoillemme, asenteillemme ja mielipiteillemme? Milloin maailmasta katosi kaikkia puhdas, kaunis ja hyvä? Vai onko niitä koskaan täällä ollutkaan? Ainakin vielä viitisenkymmentä vuotta sitten oli ihan normaalia ja hyväksyttävää, että neitsyinä pysyttiin, kunnes pappi kirkossa toisin julisti. Mutta nykyään kaikki on toisin. On suorastaan hienoa käyttäytyä kuin jokin viiden pennin lutka. Ja jos haluaa pidättäytyä perinteisissä arvoissa, saa päällensä kysymysten ja kummastelujen kuran. Edes uskonnolliset syyt eivät enää nykyään riitää perusteluksi. Vaikka toisaalta se ei ole mikään ihmekään, sillä kuka nykyään enää uskoo mihinkään? Uskonto ei enää riitä. Ja minulle se ei kelpaa syyksi sitten millään tavalla, koska tässähän ei ole mistään sellaisesta kysymys. Minä en ole koskaan ollut mitenkään uskonnollinen. Ja minulla ei ole mitään tarvetta odottaa kirkkoon saakka. Mutta silti koen tärkeänä sen, että pysyn rehellisenä itselleni. Ja helvetti, että se on rankkaa! Ja totuus on se, että jos tilaisuus olisi todella tullut, en minä olisi tiennyt mitään ihanampaa kuin päästä ihan lähelle sitä ihmistä, josta todella välitän. Mutta juttu on nyt niin, että sellaista henkilöä tai tarkemmin sanottuna miestä ei ole tullut vastaan. Ja sen pituinen se.

Tai ehkä minä olen vaan romanttinen hupsu. Minun olisi pitänyt syntyä jollekin toiselle ajalle, siitä olen varma. En ylipäätänsä kestä tapaa, jolla naisia tai rakkauden ideaa nykyään käsitellään. Kaikki vain syötetään teollisen tuotannon halki ja tuloksena on muovisia fantasioita ja todellisuuden irvikuvia. Minä en halua olla sellainen. Haluan vain olla minä, kaikkine vikoineni ja hyveineni. Haluan olla alasti ilman, että tuntisin oloni liian lihavaksi tai roikkuvaksi tai whateva. Haluan puhua asioista, jotka minua oikeasti kiinnostavat, enkä jauhaa paskaa luokkakavereista, autoista ja siitä, kukapaniketä. Haluan, että minussa nähdään totuuteni, hyvät aikeeni ja sanani. En halua, että minua arvioidaan vain sen kautta, kuinka helppo olisin viedä kotiin mukaan.

Näin tänään Keanen musavideon televisiossa ja muutama säe kappaleessa sai korvani hörölle.

Sometimes / I get the feeling that I'm / Stranded in the wrong time / Where love is just a lyric in children's rhyme, a soundbite.

Niinpä. Täytyisi varmaan muutenkin, asiasta toiseen ja kolmanteen, tutustua bändin uusimpaan levyyn, jossa nuo yllä mainitsemani säkeetkin kuullaan. Se eka albumi oli ihan mainio, mitä nyt ehkä vähän lässy ja kaupallistettu, mutta, hei, mikäpä ei nykyään olisi sellaista?

Huomenna Tampereelle. Siellä vietän viikonlopun, joten päivityksiä tiedossa vasta ensi viikolla. Jippii. Menemme kavereiden kanssa 22-Pistepirkkoja katsomaan. En malta odottaa.

Ja on muuten yksi Suomen tyylikkäimmistä bändeistä myös.

                    

Ai niin, tähän loppuun vielä yksi huono juttu. Kävi tässä juuri mielessä, että olisi taas vaihteeksi lystiä katsoa huippuhienoa Sin Cityä. Mutta en nyt näiden pedofiilijuttujen jälkeen viitsikään. No heko heko.

Minä en ole mikään iloinen nainen. Raivostuttaa, kuinka hirvittävän usein tai aina naisten oletetaan pelastavan miesten elämän tai tuovan auringonpaisteen ja keveyden heidän tylsiin päiviinsä tai jotain muuta kliseistä paskaa. Ei jumalauta. Kauan sitten jo päätin, että sellaiseen en ryhdy. Koska en ole sellainen, yksinkertaisesti. Mutta siinä taitaa olla syy, miksi olen yksin. Mutta vaikka se onkin väärinväärinväärin, on parempi niin. Rehellisempää. Niin kauan kun minun ei tarvitse piristää ketään.

Lopetin juuri muutama viikko sitten lukemasta Robert McLiam Wilsonin mainiota romaania Eureka Street, Belfast. Lukukerta oli toinen tai kolmas mutta aivan yhtä hieno ja salaa koskettava kuin aikaisemmatkin. Suosittelen sitä kaikille irlantilaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille. Kieli romaanissa on läkähdyttävän kaunista ja koomisen arkista samaan aikaan. Ja kyseisen romaanin hengessä päätin tehdä listan tähänastisesta elämästäni. Se tuskin on kaikenkattava sellainen, mutta kenties antaa edes jonkinlaista selkeyttä.

Hey Albert? Good luck exploring the infinite abyss.

- Andrew Largeman, Garden State

 

Tässä faktat. Ottakaa tai jättäkää.

Olen 21-vuotias. Täytin vuosia vähän alle kaksi kuukautta sitten. Olen käynyt peruskoulun ja lukion. Kirjoitin äidinkielen (uusintojen jälkeen E), reaalin (alisuoritin C:n uskonnossa, historiassa ja psykologiassa ... filosofian kysymykset pelästyttivät minut pois), ruotsin (ylläri M) ja englannin (pettymys C). Olen tällä hetkellä työtön ja masentunut. Olen käynyt terapiassa neljän vuoden ajan nuorempana. Valehtelin psykologilleni usein ja en kertonut kaikkea. Samaa teen ystävilleni. Minulla on kaksi hyvää ystävää, joista toista kadehdin ja toista pelkään. Muut kaverini ovat tyypillisiä hameväen edustajia niin hyvässä kuin pahassa. Mutta minä en halua olla sellainen. Siksi välttelen heitä, sillä en uskalla käskeä heitä painumaan helvettiin ja vähän nopeasti kanssa. Ei, minä myötäilen ja murisen vaarattomasti. Jätän vastaamatta puheluihin. Myöhästelen. Kaikkea kivaa siis. En usko, että hekään pitävät minusta paljon. En ole koskaan seurustellut miehen tai pojan kanssa. En ole myöskään koskaan harrastanut seksiä miehen kanssa. Mutta se nyt ei taida olla mikään ihmekään, kun minua katsoo. Kuten yllä on tullut jo selville, olen friikki valehtelija. Olen myös aika tylsän näköinen. En ole koskaan jaksanut panostaa ulkonäkööni paljon. Ostan kyllä vaatteita ja meikkejä silloin tällöin, mutta ne ovat aivan tavallisia ja klassisen oloisia juttuja. Ei mitään uutta tai rohkeaa koskaan. En ole mitenkään kaunis, mutta en ole niin rumakaan. Olen kaiketi mukiinmenevä. Paitsi että minä en menisi mukiin. Perseeni on siihen hommaan liian leveä. Mutta minulla on kauniit huulet ja korkeat poskipäät. Mutta onneksi elämässä on kyse niin paljon enemmästä. Kuten musiikista, elokuvista, kirjallisuudesta ja kaikesta muusta paskasta, joilla päänsä täyttää. Älkää käsittäkö väärin. Minä rakastan kaikkea sitä. Mutta valitettavasti sitä rakkautta pidetään usein turhana. Ja saan jo kuulla tarpeeksi mutinaa siitä, kuinka vain istun kotona ja luen, katson tai kuuntelen, vaikka todellinen elämä, se odottaa ikkunan takana. Siinä myös yksi syy, miksi en ole töissä. Sitä ei ole onneksi jatkunut pitkään, vain muutama kuukausi, mutta näillä näkymin olen tässä samassa pisteessä vielä ensi vuonnakin. Sillä minä en kestä työtä ja arkea. Ahdistun joka ikisessä työpaikassa, johon menen, ja pian irtisanon itseni. Opiskelemaan taas tuskin pääsen tänäkään vuonna, sillä panikoin ja pilasin kaiken. Hain yliopistoon kirjallisuutta lukemaan. Mutta se siitä. Taas yksi hukkaan heitetty vuosi edessä. Ja en ole edes varma, haluanko opiskella. En tiedä, mitä haluan. Tai tiedän, mutta toiveeni eivät ole kovin realistisia. Ne ovat kaivertaneet epätoivossaan rintaani kuopan jo kauan sitten ja se syvenee päivä päivältä. Aseena käytetään kaipuuta, joka tuntuu siltä, kuin joku kaivaisi lusikalla rintakehääni. Hitaasti, kipeästi ja pala kerrallaan. Mutta mitä minä kaipaan? Minä kaipaan leipää, ruusuja, aurinkoa ja vapautta, Hikmetin sanoin. Minä kaipaan toisen ihmisen hyväksyvää katsetta, minä kaipaan aamulehden puolittamista, toisen käden jälkeensä jättämiä leivänmuruja, toisten hiusten tuoksua lakanoilla. Minä kaipaan suurta ajatusta, ideaa, joka iskisi eteeni tienviitani. Minä kaipaan hetkeä, jolloin näen itseni peilistä ja voin nyökäyttää päätäni tyytyväisenä. Minä kaipaan isää. Minä kaipaan pulkkamäkiä. Kunnon naurua, vettä ja hikeä. Minä kaipaan haasteita. Minä kaipaan aikaa, jolloin minun ei tarvinnut paskat housuissa valehdella. Minä kaipaan kunnon huutoa, lyömistä, ärjyntää. Minä kaipaan lapsuutta ja aikaa, jolloin olin vielä oma itseni. Mihin se on kadonnut? Se rohkeus?

Minähän sanoin, etten ole mikään kiva tyyppi.

And nobody loves you. Sinä olet hän, jota rakastat. Ja kukaan ei rakasta sinua. Niinhän se menee. Ihmiselämän oma yhtälö, sen kokoinen yhtälö. Ja kuten jokainen sen tietää: yhtälöt eivät koskaan valehtele. Jos ne tekee ohjeiden mukaisesti ja huolella, ovat vastaukset aina kiistattomasti oikein. Ja minä olen valmis uskomaan, että yllä toteamani englanninkielinen ajatus on yksi toimivimmista yhtälöistä, joita yksilö voi käsittää. All you need is love. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin rakastat itseäsi. Ja niin pois päin. You are who you love and nobody loves you. Jep jep. Yksinkertaista, eikö totta? Ellei sitten satu olemaan asiat niin huonosti, että yksi tärkeä tekijä yhtälössä puuttuu. Nimittäin rakkaus ja sen kohde. Tai oikeastaan puuttuvia tekijöitä on siis kaksi. Niin. Entä jos ei rakasta ketään? Ajatusleikkiäni seuraten siitä voi vetää vain yhden johtopäätöksen. Minä en ole ketään, sillä minä en todella rakasta ketään. Vähiten rakastan itseäni. En taida olla edes minä. Ja siitähän tässä kaikessa taitaakin olla kyse. Masennuksessa, ahdistuksessa, jännityksessä ja, niin. Yksinäisyydessä. Minun yksinäisyydessäni. Minun omassa surkuhupaisan dramaattisessa yksinäisyydessäni. Ja siinä, että kukaan ei rakasta minua, ei ole mitään ongelmaa. Se nyt on jo vanha juttu. Joo, tiedän. Minä käsittelen koko ideaa täysin pinnallisesti. Ärtyneet aivoni eivät kykene tällä hetkellä enempään. 

Adaptation. Yhtälöiden alku ja juuri. Eikö elämässä juuri ole kyse sopeutumisesta? Uudelleen ja uudelleen.