Minä en ole mikään iloinen nainen. Raivostuttaa, kuinka hirvittävän usein tai aina naisten oletetaan pelastavan miesten elämän tai tuovan auringonpaisteen ja keveyden heidän tylsiin päiviinsä tai jotain muuta kliseistä paskaa. Ei jumalauta. Kauan sitten jo päätin, että sellaiseen en ryhdy. Koska en ole sellainen, yksinkertaisesti. Mutta siinä taitaa olla syy, miksi olen yksin. Mutta vaikka se onkin väärinväärinväärin, on parempi niin. Rehellisempää. Niin kauan kun minun ei tarvitse piristää ketään.

Lopetin juuri muutama viikko sitten lukemasta Robert McLiam Wilsonin mainiota romaania Eureka Street, Belfast. Lukukerta oli toinen tai kolmas mutta aivan yhtä hieno ja salaa koskettava kuin aikaisemmatkin. Suosittelen sitä kaikille irlantilaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille. Kieli romaanissa on läkähdyttävän kaunista ja koomisen arkista samaan aikaan. Ja kyseisen romaanin hengessä päätin tehdä listan tähänastisesta elämästäni. Se tuskin on kaikenkattava sellainen, mutta kenties antaa edes jonkinlaista selkeyttä.

Hey Albert? Good luck exploring the infinite abyss.

- Andrew Largeman, Garden State

Tässä faktat. Ottakaa tai jättäkää.

Olen 21-vuotias. Täytin vuosia vähän alle kaksi kuukautta sitten. Olen käynyt peruskoulun ja lukion. Kirjoitin äidinkielen (uusintojen jälkeen E), reaalin (alisuoritin C:n uskonnossa, historiassa ja psykologiassa ... filosofian kysymykset pelästyttivät minut pois), ruotsin (ylläri M) ja englannin (pettymys C). Olen tällä hetkellä työtön ja masentunut. Olen käynyt terapiassa neljän vuoden ajan nuorempana. Valehtelin psykologilleni usein ja en kertonut kaikkea. Samaa teen ystävilleni. Minulla on kaksi hyvää ystävää, joista toista kadehdin ja toista pelkään. Muut kaverini ovat tyypillisiä hameväen edustajia niin hyvässä kuin pahassa. Mutta minä en halua olla sellainen. Siksi välttelen heitä, sillä en uskalla käskeä heitä painumaan helvettiin ja vähän nopeasti kanssa. Ei, minä myötäilen ja murisen vaarattomasti. Jätän vastaamatta puheluihin. Myöhästelen. Kaikkea kivaa siis. En usko, että hekään pitävät minusta paljon. En ole koskaan seurustellut miehen tai pojan kanssa. En ole myöskään koskaan harrastanut seksiä miehen kanssa. Mutta se nyt ei taida olla mikään ihmekään, kun minua katsoo. Kuten yllä on tullut jo selville, olen friikki valehtelija. Olen myös aika tylsän näköinen. En ole koskaan jaksanut panostaa ulkonäkööni paljon. Ostan kyllä vaatteita ja meikkejä silloin tällöin, mutta ne ovat aivan tavallisia ja klassisen oloisia juttuja. Ei mitään uutta tai rohkeaa koskaan. En ole mitenkään kaunis, mutta en ole niin rumakaan. Olen kaiketi mukiinmenevä. Paitsi että minä en menisi mukiin. Perseeni on siihen hommaan liian leveä. Mutta minulla on kauniit huulet ja korkeat poskipäät. Mutta onneksi elämässä on kyse niin paljon enemmästä. Kuten musiikista, elokuvista, kirjallisuudesta ja kaikesta muusta paskasta, joilla päänsä täyttää. Älkää käsittäkö väärin. Minä rakastan kaikkea sitä. Mutta valitettavasti sitä rakkautta pidetään usein turhana. Ja saan jo kuulla tarpeeksi mutinaa siitä, kuinka vain istun kotona ja luen, katson tai kuuntelen, vaikka todellinen elämä, se odottaa ikkunan takana. Siinä myös yksi syy, miksi en ole töissä. Sitä ei ole onneksi jatkunut pitkään, vain muutama kuukausi, mutta näillä näkymin olen tässä samassa pisteessä vielä ensi vuonnakin. Sillä minä en kestä työtä ja arkea. Ahdistun joka ikisessä työpaikassa, johon menen, ja pian irtisanon itseni. Opiskelemaan taas tuskin pääsen tänäkään vuonna, sillä panikoin ja pilasin kaiken. Hain yliopistoon kirjallisuutta lukemaan. Mutta se siitä. Taas yksi hukkaan heitetty vuosi edessä. Ja en ole edes varma, haluanko opiskella. En tiedä, mitä haluan. Tai tiedän, mutta toiveeni eivät ole kovin realistisia. Ne ovat kaivertaneet epätoivossaan rintaani kuopan jo kauan sitten ja se syvenee päivä päivältä. Aseena käytetään kaipuuta, joka tuntuu siltä, kuin joku kaivaisi lusikalla rintakehääni. Hitaasti, kipeästi ja pala kerrallaan. Mutta mitä minä kaipaan? Minä kaipaan leipää, ruusuja, aurinkoa ja vapautta, Hikmetin sanoin. Minä kaipaan toisen ihmisen hyväksyvää katsetta, minä kaipaan aamulehden puolittamista, toisen käden jälkeensä jättämiä leivänmuruja, toisten hiusten tuoksua lakanoilla. Minä kaipaan suurta ajatusta, ideaa, joka iskisi eteeni tienviitani. Minä kaipaan hetkeä, jolloin näen itseni peilistä ja voin nyökäyttää päätäni tyytyväisenä. Minä kaipaan isää. Minä kaipaan pulkkamäkiä. Kunnon naurua, vettä ja hikeä. Minä kaipaan haasteita. Minä kaipaan aikaa, jolloin minun ei tarvinnut paskat housuissa valehdella. Minä kaipaan kunnon huutoa, lyömistä, ärjyntää. Minä kaipaan lapsuutta ja aikaa, jolloin olin vielä oma itseni. Mihin se on kadonnut? Se rohkeus?

Minähän sanoin, etten ole mikään kiva tyyppi.