Ihan aluksi: olen pahoillani, jos seuraava teksti saa harvojen lukijoidensa olon hankalaksi.

Minulla oli aikomuksena tänään puhua kateudesta, joka potki rintaani varmaankin jalkapallon kokoisen aukon viime viikonloppuna, mutta muutin mieleni ja päätin puhua tällä kertaa kuolemasta. Sarkastinen jippii. Syynä siihen on dokumentti Kasvoista kasvoihin, jonka juuri näin televisiosta. Olen nähnyt kyseisen Kristiina Schulginin ohjaaman dokumentin kerran aiemmin. Jo silloin se onnistui koskettamaan ja kiehtomaan minua arvaamattomalla tavalla. Vaikka aihe on raskas ja sellainen, että sen mielellään unohtaisi, katsoessani dokumenttia ensimmäistä kertaa huomasin kiintyväni sekä seurattaviin vanhuksiin että sairaanhoitajiin, ja toinen katselukerta ei ollut yhtään vähemmän vaikuttava. On todella törkeää, kuinka ihmisiä ja etenkin vanhoja ja elämää nähneitä henkilöitä voidaan kohdella tavalla, jolla Suomen valtio vanhustenhoitoon suhtautuu. Sairaanhoitajat ovat sankareita, ja mielestäni tämä julkkiksia ja salarakkaita ihannoiva nyky-yhteiskunta ansaitsisi kipeän potkun perseelle heistä muistuttamaan. Eläviä ja kuolleita ihmeitä tapahtuu sairaaloissa joka päivä, aivan meidän keskellämme, valkoisten huoneiden valossa ja ilmastointilaitteiden hiljaisessa hyrinässä. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Dokumentti kosketti minua kyyneliin asti myös siitä syystä, että se muistutti minua isästä. Vaikka isäni olikin monta kymmentä vuotta nuorempi, kuin moni dokumentissa esiintynyt vanhus, oli monissa heissä paljon samaa kuin isässä hänen viimeisinä hetkinään - tavassa, jolla he aukoivat hampaattomia suitaan halutessaan jotakin, aivan kuin pienet linnunpojat, tai siinä lasittuneessa katseessa, jolla he yrittivät luoda viimeisiä kontaktejaan jo ulkopuoliseksi muuttuneeseen maailmaan, hiljaa luomiaan aueten ja sulkien, silmien pälyillen ympärilleen sanattomia viestejään. Olen usein miettinyt näin jälkeenpäin, kuinka se kaikki saattoi tapahtua meille - minulla ja pikkuveljelleni, äidilleni ja sisarelleni. Miksi meidän piti nähdä kaikki se kauheus? Ja olisinko minä onnellisempi nyt, jos en olisi joutunut todistamaan sitä kaikkea?

Toisinaan ajattelen, että olisi ollut parempi, jos en olisi ollut paikalla niinä viimeisinä viikkoina. Tiedän aivan liikaa ihmiselämän kivuista, tavasta tappaa, tuskasta, kusesta ja paskasta ikäisekseni. Nuo muistikuvat sattuvat vieläkin, aina kun ne muistan. Yritän tosin olla ajattelematta niitä liikaa. Joku päivä minun lopulta täytyy, mutta ei ihan vielä, ei ihan vielä. Sitten kun olen valmis. Ja tiedän, että monilla on asiat huonomminkin - sen tiedän aina. Sotamailla, köyhyysrajan alapuolella, väkivallan ja päihteiden kodeissa. Mutta pienentääkö se muka tuskaani, tieto tuosta kaikesta? Saako se suuni pienemmälle, joka haluaa jatkuvasti huutaa, kuinka väärin niin moni asia on? Ei, eipä juuri. Tietoisuus maailman pahasta saa minut vain vakuuttuneeksi siitä, että vanhat sanonnat pitävät paikkansa. Kell' onni on, se onnen kätkeköön. Ja juoskoon muut pakoon helvetin nopeasti.

Minulla ei ole voimia kertoa tässä ja nyt kaikkea sitä, jota elin saattohoitokodin käytävillä ja huoneissa niinä joulukuun viikkoina viitisen vuotta sitten, kun isäni teki nopeaa kuolemaansa. Ja kenties minun pitää säästellä heitäkin, jotka tätä eksyvät lukemaan. Ehkä kertomani tänään ja kenties myöhemminkin ei hätkähdytä tai ilahduta, mutta se on minun päätökseni isäni tarinalle, ja se on kaikki, mikä merkitsee mitään.

Muistan, kuinka kaikki se alkoi. Ja milloin. Tai, ei. Alku ei ollut siinä Tapaninpäivässä, kun isäni lopulta vietiin saattokotiin kolmen epilepsiakohtauksen ja äitini saattelemana. Se kaikki alkoi oikeastaan puoli vuotta isäni kuolemaa ennen Paimion sairaalassa keuhkojen pullistuneisuutta ihmetellessä. Tai jos ollaan vielä tarkempia, se kaikki alkoi sinä uutena vuotena kolme vuotta ennen, kun minä olin kolmetoista ja isäni neljäkymmentäviisi. Ja jos oikein aletaan pilkkua nussia, niin kaikkihan sai alkunsa joskus silloin, kun isäni oli vielä kahden- tai kolmentoista ja pisti ensimmäisen sätkänsä poskeen jonakin tylsänä hetkenä välitunnilla, kuvittelisin. Mutta nyt menen jo liian kauaksi, sillä haluan puhua Tapaninpäivästä ja siitä, mitä tapahtui silloin.

No, paljon ei oikeastaan tapahtunut, jos asiaa tarkastellaan lääketieteellisestä näkökulmasta. Isäni keuhkosyöpäinen ruumis petti, se ei yksinkertaisesti enää jaksanut enempää. Se kyllästyi kipuihin ja tylsään morfiinin, irtisanoutui firman johdosta ja pisti kolme kipeätä epilepsiakohtausta huolehtimaan konkurssista. Ensimmäinen kohtaus sattui, kun minä olin vielä kotona. Olin huoneessani levittämässä ripsiväriä toiseen silmääni ja lähdössä isovanhempieni luokse joka jouluiselle visiitille, kun äitini äkkiä huusi makuuhuoneesta selvässä paniikissa. En koskaan saanut laitettua ripsiväriä toiseen silmääni, vaan juoksin koko kaoottisen loppupäivän ympäri kaupunkia kuin mies Kellopeliappelsiinista. Isää se olisi naurattanut, jos hän olisi kyennyt nauramaan. Mutta rynnätessäni vanhempieni huoneeseen ymmärsin, että nauru oli sillä kertaa kaukana. Minua vieläkin kaduttaa, kuinka viivyttelin oman pöytäni ääressä ripsivärin levittämistä, kun äitini kutsui minua apuun. Äidilläni on ärsyttävä tapa aina huudella milloin mistäkin turhanpäiväisestä syystä, enkä ajatellut sen silloinkaan olevan mitään "tuukorjaasunsukattäältälattialtapoismäenjaksakattooniitäenempää" ihmeempää. Mutta tällä kertaa isälläni oli ensimmäinen epilepsiakohtauksensa meneillään, ja apua todella tarvittiin. Äitini ei jaksanut enää kannatella kontrolloimattomasti tärisevää isääni, lähes kaksimetristä miestä, joten autoin äitiä isän sänkyynsaamisessa. Laskeutuminen onnistui jotenkuten. Isäni rojahti alas niin, että virtsa meni patjalle eikä lattialle. Äitini alkoi korjata sitä pois niin hyvin kuin pystyi ja yritti pitää isäni lämpimänä samalla kuin minä pitelin hänen olkapäistään kiinni ja toivoin mielessäni, ettei hän purisi kieltään poikki. Onneksi verta valui vain huulilta, joten vahinkoa koitui sillä kertaa sinne eikä kieleen. Lopulta myös isän tärinä lakkasi ja hän menetti tajuntansa. Minä ja äitini henkäisimme ensimmäistä kertaa moneen minuuttiin, mutta emme helpotuksesta. Äitini oli ilmiselvässä shokissa ja ei pystynyt puhumaan muuta kuin, että ei halunnut ambulanssia vielä paikalle. Ja ihme ja kumma minä, perheen virallinen hysteerikko ja kallonkutistajien rahasampo, pysyin täysin rauhallisena. Tai siltä se ainakin näytti. Pinnan alla olin paniikissa, tietysti, mutta yksikin vilkaisu isään toi takaisin kylmän järjen. Isäni kohonneissa kulmissa saattoi tajuttomuuden unesta huolimatta lukea silkkaa, eläimellistä pelkoa. Ja me muut olimme yhtä peloissamme.

Toinen kohtaus seurasi ensimmäistä. Ja kolmas toista. Säästä niin itseäni kuin muitakin turhilta yksityiskohdilta, sillä kun olin nähnyt ensimmäisen kohtauksen, olin nähnyt ne kaikki. Kusta, tärinää, lakanoita, äidin viivoiksi yhteen puristuneet huulet ja isän käsittämätön mölinä, joka yritti sanoa, että hän ei halunnut lähteä pois. Ja minä ymmärsin kyllä. Me isän kanssa tiesimme, että ambulanssi olisi kutsuttava paikalle. Me molemmat myös tiesimme, että isä ei pääsisi enää koskaan takaisin kotiin, kun ambulanssi kerran tulisi. Minä katsoin isää silmiin, kun hän virkosi ensimmäisen kohtauksen jälkeen, ja me molemmat ymmärsimme. Minä olen harvoin nähnyt rakastavaa katsetta elämäni aikana. Vaikka tiedänkin, että perheeni varmasti välittää minusta, ei meillä perisuomalaiseen tapaan ole koskaan hellyyttä mitenkään tuhlailtu. Mutta siinä hiljaisessa katseessa, jolla isäni minua tuijotti viimeisinä selkeinä hetkinään, oli rakkaus. Ja se oli viimeinen hetki, jonka isäni kanssa koin. Vaikka hän sinnitteli elossa vielä muutama viikko Tapaninpäivän jälkeen aina vuoden 2002 puolelle, ei hän enää sen hetken jälkeen ollut tarpeeksi tajuissaan käsittääksensä minun – ja hädin tuskin kenenkään muunkaan – paikalla oloa. Mutta tuossa katseessa, jolla isäni minua katsoi viimeistä kertaa, asui lämmin hyväksyntä ja ymmärrys. Tajusin, että isäni oli sillä hetkellä tyytyväinen, että minä olin paikalla, siinä katsomassa häntä, kun hän heräsi. Minä, perheen hermoheikko, olin yhtäkkiä se, joka oli kerrankin rohkea. Ja toivon ja uskon, että isä näki saman omista silmistäni. Silloin olin myös ensimmäistä kertaa onnellinen siitä seikasta, että se kaikki oli tapahtunut minulle, meille. Sillä jos en olisi ollut siellä ja nähnyt sitä kaikkea, en olisi koskaan kokenut, kuinka isäni rakasti minua, aina viimeisillä voimillaan ponnistaen. Ja äitiäni, veljeäni ja siskoani. Meitä kaikkia.

Myöhemmin illalla, kun sain lopulta luvan äidiltäni soittaa ambulanssin, yritti isä toisen epilepsiakohtauksen voimin tarrata kurkkuuni ja repiä puhelimen pois. Sellaista kauhua olen nähnyt harvoin kenenkään kasvoilla. Isäni tiesi joutuvansa pois. Ja kun kolmas kohtaus tuli ambulanssimiesten kuljettaessa isääni pyörätuolissa ulos ovesta, olin jo luovuttanut. Istuin keittiönpöydän äärellä, nojasin päätäni pöytään ja ihmettelin kyyneltä, joka valui vinottain silmälasieni toisen linssin päältä. En ymmärtänyt, mistä moinen oli peräisin, sillä koskaan ennen en ollut elämässäni tuntenut itseäni yhtä turraksi kuin silloin. Keittiössä oli pimeää, mutta talvi-ilta ulkona hehkui kylmää valkoista valoaan sisälle. Kuulin, kuinka isäni sätki pyörätuolissa ja nostettiin sitten paareille. Äiti kertoi myöhemmin, kuinka naapurin mies oli tullut pihalla vastaan ja nyökäyttänyt päätään hiljaa.

Tämän kirjoituksen alussa pohdin, olisiko elämäni onnellisempaa ilman edellä kertaamiani muistoja. Myönnän, että usein olen epätoivoissani sitä mieltä, että niin olisi parempi. Mutta joskus, viisaina hetkinäni, kun muistan jälleen tuon kaiken (kuten nyt, kaiken edellä kirjoittamani jälkeen), ymmärrän, että kenties, vain kenties, olen myös saanut jotakin kokemuksistani. Se on pientä, se ei riitä lohdutukseksi siitä, että isäni on kuollut, mutta tyyninä aikoina osaan myös arvostaa noita kokemiani aikoja jouluna 2001 ja aiemminkin. Sillä sainhan kosolti ymmärrystä. Auttamishalua. Rohkeutta myös. Sain puolet suuremman sydämen, pumpattu täyteen surua ja myötätuntoa. Sain elämän kokoisen opetuksen. Tajusin jotakin sellaista, mitä monet eivät tajua koskaan – usein se ei ole mitenkään helppoa, mutta joskus osaan olla myös ylpeä asiasta. Ja joka kerta, kun menetän hermoni ymmärryksen puutteessa tai yksinäisyydessä, yritän muistaa tämän: minä sain rakkautta. Ja ennen kaikkea: minä rakastin myös.