On aika outoa, kuinka vaikea ongelma miehet on minulle elämässäni, kun ottaa huomioon, kuinka helppo ja luonnollinen suhtautumistapa minulla on ollut seksuaalisuuteeni aina lapsesta saakka. Muistan, kuinka minä tai sisareni kyselimme ensimmäistä kertaa vauvoista ja niiden tekemisestä vanhemmiltamme. Asia tuli selväksi pääruoan ja jälkiruoan välissä. Äidistä ja isästä tuntui täysin normaalilta kertoa asiasta samalla kun kukin hörpimme lihakeittoa naamaamme ruokapöydän ympärillä. Myöhemmin tietysti luin aiheesta lisää koulukirjoista ja tyttöjen lehdistä. Eläköön Suosikin Bees & Honey - palsta. Mahtaako moista enää olla olemassa? Saimme kavereiden kanssa sitä lukiessa usein kunnon räkänaurut, sillä emme voineet uskoa, minkälaisia kirjeitä porukat sinne lähettelivät. Se yksikin onneton tyttö, joka oli tunkenut takalistoonsa hieman kaikkea banaaneista talouspaperirullapidikkeisiin ... Toivottavasti kyseinen henkilö voi jo paremmin nykyään. Joka tapauksessa seksi on aina tuntunut minusta hyvin luonnolliselta asialta. Teoriassa. Mutta entä käytäntö sitten? Huh huh. Se onkin jo aivan kokonaan toinen juttu.

En käsitä, kuinka voin vielä tämän ikäisenä arkailla miehiä samalla tavalla kuin arkailin 11-vuotiaana. Hitto, olin jopa silloin rohkeampi kuin nyt. Ja niin nuorena se on vielä ymmärrettävää, kun hormoonit jo muutenkin repivät kehoa suuntaan ja toiseen. Mutta 21-vuotiaana miesten pelkäämisessä on jo jotain sairasta. Minä mulkoilen, ärisen ja murisen. Säikyttelen ne kerta kaikkiaan tiehensä. Olen jäistäkin jäisempi. Kylmäkkö, tosikko, femakko. MIKSI?! Miksi ihmeessä teen niin? Ja samanaikaisesti kuihdun olemattomiin rakkauden ja ymmärryksen puutteessa. Aivan kuin olisin jokin itsetuhoon ohjelmoitu koneisto, joka hitaasti mutta varmasti lähestyy rotkon reunaa tai pilvenpiirtäjää.

Katsoin tänään toisella silmällä Oprahia. Siinä vasta typerä ohjelma. Uskon kyllä helposti, että kyseinen show on USA:n suosituin keskusteluohjelma: ensin hieman nyyhkitään afrikkalaisten naisten huonon aseman perään, sitten käydään kameroin ja lahjakassein heitä eteläisellä pallonpuoliskolla asti tervehtimässä ja lopulta annetaan lahjaksi meikkejä. Siis kaikista maailman asioista Oprah päättää lahjoittaa naisille meikkejä! Niille onkin varmasti paljon käyttöä Afrikan hiekkapelloilla. Hyvä on, tasapuolisuuden nimissä on myönnettävä, että Oprah tekee tahollaan paljon hyvääkin, mutta toisinaan vaan oksettaa se amerikkalainen tapa tuputtaa rahaa ja krääsää joka luukusta sisälle. No, asiaan - tarkoituksenani ei ole saarnata tänään Oprahista. Syy, miksi aloin kyseisestä ohjelmasta edes kirjoittaa, on tämänpäiväisen jakson aiheessa. Tänään showssa nimittäin vieraili useita pedofilian uhria, jotka kertoivat kokemuksistaan kaiken kansan edessä. Ja vaikka aihe tietysti kosketti minua, sai se minut miettimään hieman toisenlaisia asioita. Kaukosäädintä räplätessä muistin äkkiä, kuinka neuroottinen ja vainoharhainen minä olin pedofiiliaa kohtaan teini-ikäisenä - niistä ajoista ei itse asiassa ole edes kovin paljon aikaa, muutama vuosi vain. Tunsin miltei epätavallisen suurta mielenkiintoa ja ahdistusta aihetta kohtaan, ja heikoimpina hetkinäni olin jopa melkein valmis uskomaan, että minua oli jossakin vaiheessa lapsuuttani käytetty hyväksi. Hirvittävintä asiassa oli tietää, kuinka usein hyväksikäytetyiksi joutuneet lapset eivät myöhemmin aikuisiällä muistaneet tapahtuneesta mitään. Pelkäsin, että minulle oli saattanut käydä niin. Kyselin niin paljon aiheesta äidiltäni, jolle työnsä kautta kyseinen aihe on valitettavan tuttu, että äitimuorini ehti huolestua. Aika sairasta. Ajan mittaan kuitenkin järkiinnyin ja rauhotuin. Tiesin sen olevan melko epätodennäköistä, että kukaan olisi päässyt minuun lapsena käsiksi. Suhde isääni oli aina ollut hyvin terve eikä siihen liittynyt mitään kummallisia muistikatkoksia. Ja kaikista meillä kotona ramppaavista vanhempien kavereista tai sukulaisista en pystynyt muistamaan mitään epätavallista. Mutta asialla oli, kaikesta huolimatta ja monen unettoman yön jälkeen, oma merkityksensä. Se sai silmäni jälleen kerran auki huomaamaan, kuinka vinoutunut käsitys minulla on siitä, kuinka muut ihmiset suhtautuvat minuun ja olomuotooni naisena. Täysin vainoharhaista toimintaa, sanon minä.

Mutta vaikka tiedostankin, että jokin mättää asiassa ja pahasti, en tiedä, mistä aloittaa homman ratkomista. Terapiassa en ongelmaani halunnut puida, sillä minua nolotti jo ajatuskin siitä, että olisin edes jossakin suhteessa miehiin. Syytänkö isäsuhdettani? Luottamuspulaani? Äidin ja isän avioliittoa? Lapsuuttani? Mitämitämitä? Selväähän on se, että kaikissa noissa edellä mainitsemissani seikoissa jokin kusee. Ei ole mikään salaisuus, että minä en luota kehenkään. Ja äitini ja isäni avioliitto oli yhtä ylä- ja alamäkeä, hellyydenosoituksista aina läimimiseen asti. Ja yleensä se oli äitini, joka löi. Lapsuuteni kului kutakuinkin riidan ja naurun ääniä ja isän levyjä kuunnellen. Ja isäni ... Niin erinomainen kuin suhteemme olikin, en tiedä, kykenenkö koskaan unohtamaan, miltä isäni näytti viimeisinä päivinään. Omassa virtsassaan nukkuva ja tärisevä linnunpoikanen, joka ei pystynyt kohdistamaan katsettaan kehenkään. Minun isäni kuoli keuhkosyöpään.

 Ja niinpä niin. Ei taida olla mikään ihme, että minä olen kaikenlaisissa seksijutuissa vielä täysin kokematon. Mutta sitten toisaalta toisinaan, kun makaan öisin valveilla ja murehdin itseni kipeäksi, pamahtaa mieleeni äkillinen kiukku ja kaiken kyseenalaistamisen vimma. Sillä eikö siinä ole jotakin aika sairasta, että neitsyyteni ja sen menettäminen huolettavat ja stressaavat minua näin paljon? Tässä nykymaailmassamme on jotakin oikeasti pahasti vialla. Mitä ihmettä meille ihmisille on oikein tapahtunut? Tai arvoillemme, asenteillemme ja mielipiteillemme? Milloin maailmasta katosi kaikkia puhdas, kaunis ja hyvä? Vai onko niitä koskaan täällä ollutkaan? Ainakin vielä viitisenkymmentä vuotta sitten oli ihan normaalia ja hyväksyttävää, että neitsyinä pysyttiin, kunnes pappi kirkossa toisin julisti. Mutta nykyään kaikki on toisin. On suorastaan hienoa käyttäytyä kuin jokin viiden pennin lutka. Ja jos haluaa pidättäytyä perinteisissä arvoissa, saa päällensä kysymysten ja kummastelujen kuran. Edes uskonnolliset syyt eivät enää nykyään riitää perusteluksi. Vaikka toisaalta se ei ole mikään ihmekään, sillä kuka nykyään enää uskoo mihinkään? Uskonto ei enää riitä. Ja minulle se ei kelpaa syyksi sitten millään tavalla, koska tässähän ei ole mistään sellaisesta kysymys. Minä en ole koskaan ollut mitenkään uskonnollinen. Ja minulla ei ole mitään tarvetta odottaa kirkkoon saakka. Mutta silti koen tärkeänä sen, että pysyn rehellisenä itselleni. Ja helvetti, että se on rankkaa! Ja totuus on se, että jos tilaisuus olisi todella tullut, en minä olisi tiennyt mitään ihanampaa kuin päästä ihan lähelle sitä ihmistä, josta todella välitän. Mutta juttu on nyt niin, että sellaista henkilöä tai tarkemmin sanottuna miestä ei ole tullut vastaan. Ja sen pituinen se.

Tai ehkä minä olen vaan romanttinen hupsu. Minun olisi pitänyt syntyä jollekin toiselle ajalle, siitä olen varma. En ylipäätänsä kestä tapaa, jolla naisia tai rakkauden ideaa nykyään käsitellään. Kaikki vain syötetään teollisen tuotannon halki ja tuloksena on muovisia fantasioita ja todellisuuden irvikuvia. Minä en halua olla sellainen. Haluan vain olla minä, kaikkine vikoineni ja hyveineni. Haluan olla alasti ilman, että tuntisin oloni liian lihavaksi tai roikkuvaksi tai whateva. Haluan puhua asioista, jotka minua oikeasti kiinnostavat, enkä jauhaa paskaa luokkakavereista, autoista ja siitä, kukapaniketä. Haluan, että minussa nähdään totuuteni, hyvät aikeeni ja sanani. En halua, että minua arvioidaan vain sen kautta, kuinka helppo olisin viedä kotiin mukaan.

Näin tänään Keanen musavideon televisiossa ja muutama säe kappaleessa sai korvani hörölle.

Sometimes / I get the feeling that I'm / Stranded in the wrong time / Where love is just a lyric in children's rhyme, a soundbite.

Niinpä. Täytyisi varmaan muutenkin, asiasta toiseen ja kolmanteen, tutustua bändin uusimpaan levyyn, jossa nuo yllä mainitsemani säkeetkin kuullaan. Se eka albumi oli ihan mainio, mitä nyt ehkä vähän lässy ja kaupallistettu, mutta, hei, mikäpä ei nykyään olisi sellaista?

Huomenna Tampereelle. Siellä vietän viikonlopun, joten päivityksiä tiedossa vasta ensi viikolla. Jippii. Menemme kavereiden kanssa 22-Pistepirkkoja katsomaan. En malta odottaa.

Ja on muuten yksi Suomen tyylikkäimmistä bändeistä myös.

                    

Ai niin, tähän loppuun vielä yksi huono juttu. Kävi tässä juuri mielessä, että olisi taas vaihteeksi lystiä katsoa huippuhienoa Sin Cityä. Mutta en nyt näiden pedofiilijuttujen jälkeen viitsikään. No heko heko.